Tunnistatko itsesi: Perfektionisti? Miellyttäjä? Marttyyri? Huomionhakija? Uhrautuja?

Tunnistatko itsesi: Perfektionisti? Miellyttäjä? Marttyyri? Huomionhakija? Uhrautuja?

Mulla on niin hyvä kutina tästä vuodesta! Yleensä vuoden vaihtuminen ei aiheuta mulle mitään ”uuden alku”- fiilistelyjä, mutta nyt tosissaan tuntuu että vuoden vaihtumisella oli isompikin rooli. Ylläolevassa kuvassa näette mun hidasta mutta varmaa ulkoista muutosta. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan kropan muutosten rinnalla on tapahtunu melkoista päänsisäistä myllerrystä. Osittan tästä on kiittäminen juuri äskön lukemaani lehtiä, jonka tilasin alennuksessa itelleni joululahjaksi,

Vuosi 2017 oli mulle kriiseilyn vuosi. Ja vaikka kriisi on sanana negatiivinen, on se kuitenkin positiivinen asia, kasvun paikka. Kriiseilin viime vuonna useastakin syystä: opettelin elämään ”uudessa” kehossa ja sisällyttämään treenaamisen ja ruokavalion noudattamisen osaksi normaalia elämää, tein kisapäätöksen, treenasin kovaa ja vedin kisapäätöksen takaisin, pohdin mitä treenaamiselta haluan, perustin blogin ja kriiseilin tuhat kertaa siitä, onko minulla mitään annettavaa kenellekään, siirryin valmistuttuani takaisin edellisten opintojeni pariin ja mietin mitä haluan tehdä isona työkseni, lopetin työni tanssinopettajana, tiedostin luonteestani piirteitä joista haluan eroon, pääsin eroon loputtomasta itseaiheutetusta kiireestä ja ajauduin takaisin sen pyörteisiin, ja lista voisi jatkua…

Sanomattakin on siis selvää että oon tänä vuonna miettiny asioita niin paljon että melkein aivot nyrjähti! Oon ollu hyvin pitkälti oman ”menneisyyteni vanki” siinä mielessä, että oon odottanu itseltäni tietynlaista käytöstä siksi koska tiedän miten olen aiemmin käyttäytynyt. Mua on varjostanu pienestä saakka joku selittämätön perfektionismi-epävarmuus-itseinho, joka teki musta todella raskaan ihmisen mun kanssaeläjille. Mua on aina kannustettu ja tsempattu, ja ainoa joka on mun niskaan asettanu koskaan paineita oon minä itse. Lapsesta saakka oon kestäny todella huonosti epäonnistumisia ja ollu aivan järjettömän epävarma.

Se on pikkuhiljaa vähentynyt ja itseinhosta on siirrytty onneksi vain lievään epävarmuuteen, jonka rippeet haluan hävittää tämän alkaneen vuoden aikana. Oikeastaan en enää edes koe olevani epävarma, mutta mun käyttäytymismallit on niin tiukassa, että käyttäydyn epävarman ihmisen tavoin tilanteissa, joissa oon aiemmin ollu epävarma. Uusia ihmisiä tavatessani monesti unohdan sen, että kukaan ei tiedä millainen oon ollu. Tavallaan haluttais joskus kertoa siitä uusille tuttaville, sillä musta tuntuu että on ihan kamalaa jos ihmiset luulee että oon aina ollu tämmönen, normaali. Mutta toisaalta mitäs sitten. Jos kertoisin sen kaikille, alkaisin luultavasti sallimaan yhä enemmän sitä ”entisen Marin” käytöstä itseltäni, sillä kaikki muutkin saattais sitä odottaa.

Mulle on nykyään esimerkiksi ihan sama teenkö jonkun asian huonosti muiden ihmisten edessä, mutta yleensä tämmösissä tilanteissa se ”entinen minä” astuu kehiin ja alan käyttäytyä ihan kummallisesti, en siksi että mua enää edes ahdistaisi epäonnistuminen siinä mittakaavassa kuin ennen, en vaan OSAA käyttäytyä toisin. Makes sense?

Mainitsin kriiseilyn paikaksi myös luonteenpiirteet (vai toimintamallit) joista haluaisin eroon. Itseään ei voi täysin muuttaa eikä kannatakaan, mutta nää on just näitä ”entisestä minästä” kumpuavia tapoja toimia jotka ei edes sovi yhteen nykyisen minän kanssa. On aika opetella uusia. No millainen entinen minä oli?

minä ja mikä

1. Marttyyri-uhrautuja

Entinen Mari osasi olla marttyyri aina tarpeen tullen ja oli yleensä sellainen myös silloin kun ei olisi tarvinnut. Kovaan ääneen mutta tahdikkaasti hän toi muiden kuultavaksi sen, jos omasta mielestään oli sorrettu tai teki enemmän kuin muut. Vaikkei yleensä ollut. Eikä tehnyt. Hän myös uhrautui usein yhteisen hyvän puolesta, vaikkei olisi halunnut. Ihan vaan siksi koska ei osannut sanoa EI. Usein uhrautui esittäen että kaikki on ok ja silti odotti että joku tulisi kertomaan ettei sinun tarvitse sitä tehdä. Mutta ei kukaan tule jos kerran itse suostuu ja vielä esittää sen olevan ok.

2. Huomionvihaaja vai huomionhakija?

Entinen Mari vihasi ja rakasti huomiota. Voisin sanoa että vielä pari vuotta sitten hän vihasi sitä, todella vihasi. Vihasi etenkin kehuja, vihasi niin paljon että olisi halunnut potkia seinät matalaksi jos joku erehtyi kehumaan. Koska Mari ei kaivannut mitään säälikehuja ja oikeisiin ei ollut syytä.

Kun Mari lakkasi olemasta niin kauhean epävarma, alkoi hän rakastaa huomiota! Sitä piti hakea joko vitsailemalla koko ajan, sanomalla aina viimeinen sana kaikkeen tai olemalla vaan esillä, ihan vaikka ilman syytä. Huomionhakija- Mari oli kuitenkin vain rooli, ja sitä oli raskasta ylläpitää. Rooli kumpusi epävarmuuden rippeistä ja siitä, ettei Mari tiennyt kuka oikeastaan edes on. Niin koitetaan sitten olla hauska ja äänessä niin ei tarvitse sitäkään miettiä.

3. Miellyttäjä

Entinen Mari halusi olla kaikille kaikkea ja tehdä sen täydellisesti. Olla hyvä tyttöystävä, hyvä ystävä, hyvä kaveri, hyvä toveri, hyvä tuttu, hyvä koulukaveri, hyvä oppilas, hyvä tytär, hyvä sisko, hyvä koiranomistaja, hyvä kodinhoitaja, hyvä urheilija, hyvä tanssija, hyvä esiintyjä, hyvä esimerkki, hyvä kollega, hyvä työntekijä. Sen lisäksi hän halusi olla miellyttävä myös kavereiden kavereille, ja kavereiden kavereiden kavereille, kaupan tädeille, naapureille, naapureiden naapureille, ihan kaikille. Vaikkei aina edes oikeasti halunnut, eikä ollut. Ja jos hän ei ollut, halusi hän antaa VAIKUTELMAN että oli.

Jos hän ei joskus ollut hyvä kodinhoitaja ja joku oli tulossa kylään, piti ainakin TEESKENNELLÄ olevansa hyvä kodinhoitaja ja antaa VAIKUTELMA että meillä ei tiskit kerry (vaikka ne ihan joka kerta kertyy). Jos koira rimpuloi lenkillä narun päässä, piti yrittää hiljaa kuiskaten karjua koiralle, että VAIKUTTAISI tien toisella puolella kävelevän muukalaisen mielestä siltä että tilanne on hallinnassa. Suostua ja myöntyä kaikkiin työnantajan toiveisiin jottei tämä saisi VAIKUTELMAA ettei Mari suostu tekemään jotain. Ettei jää semmoista KUVAA että hän kieltäytyy töistä.

Tiedostin tämän kaiken vasta viime kesänä. Hetken aikaa olin varma että muutan jonnekin aavikolle meditoimaan loppuiäkseni, sillä pääni sisällä kävi niin suuri myllerrys. Blogi on osittain syy siihen että olen lopettanut VAIKUTELMIEN antamisen. Bloggaamisen alkuvaiheessa ehdin jo ajatella etten voisi koskaan syödä karkkia julkisella paikalla, sillä joku lukija voisi saada VAIKUTELMAN siitä että teen sitä jatkuvasti. Että jokainen intervalli tulisi tehdä esimerkillisesti, sillä joku lukija voisi muuten saada vaikutelman siitä etten treenaa kovaa.

Pyhpah. Tällä hetkellä teen salinjälkeiset intervallini puhelin kourassa, sillä oon havainnu että se menee nopeampaa ja tekee siitä mulle miellyttävämpää. Mulle on ihan sama jos joku näkee mut syömässä herkkuja, sitä paitsi kerron niistä täällä muutenkin, salasyöppöys tästä vielä oliskin puuttunu. En jaksa antaa vaikutelmaa siitä että koti on tiptop jos se ei ole. Voin raivota koiralle lenkillä ihan ääneenkin, jos tilanne sitä vaatii. En usko että työnantajani antaa minulle potkut jos kieltäydyn jostakin. Voin sanoa ei. En yritä antaa kihlatulleni vaikutelmaa siitä että olen hyvä avovaimo, vaan haluan olla hyvä avovaimo. En yritä olla kaikkea kaikille. Joillekin en ole välttämättä mitään eikä tarvitsekaan. Jos joku ei pidä minusta, se ei tee minusta huonoa tai vähemmän pidettävää ihmistä. Kaikkien ihmisten kanssa ei tarvitse viettää aikaa. Jos joku ihminen vie sinulta jatkuvasti energiaa, älä ole hänen kanssaan. Ole niiden ihmisten kanssa joiden kanssa on hyvä olla ja kivaa. Älä kerjää huomiota vain sen vuoksi että ilman sitä et tiedä kuka olet. Se on helppoa, mutta et koskaan tule tuntemaan itseäsi jos jatkat sitä.

Nämä asiat oivalsin vasta nyt joululomalla. Mari, kuuden päivän päästä kaksikymmentäseitsemän vuotias, tajusi että on ihan ok vain olla. Olla niiden omien rakkaiden kanssa jotka on siinä ympärillä kokoajan ollu, odottelemassa että millon tuo edestakas sinkoileminen ja ”kiireinen” elämä loppuu. Oon pitäny mun läheisiä itsestäänselvyyksinä, että kyllä ne siinä on vaikka en ehdi ketään koskaan nähdä. No, ei ne välttämättä olis siinä ikuisuuksiin ollu. Vuosi 2018 on omistettu mun kotihiirille. Ei tarvitse olla mikään eliittikumppani, vaikka se tuntuu olevan niin tärkeää nykyään ja totakin mainostetaan joka paikassa.

Vaikka mulla on näennäisesti suuret sosiaaliset piirit ja olen paljon esillä ja ihmisten kanssa, oon loppujen lopuksi aika erakko. Mulla on perheen lisäksi tosi vähän oikeita ystäviä, semmosia kenen kanssa ollaan ja tehdään juttuja, tai istutaan Roberts Coffeessa kolme tuntia puhumatta juuri mitään. Tai semmosia kenen kanssa voi nähdä vuosien jälkeen ja tuntuu että ois just vasta nähty. Mun ystävänä on varmaan vaikeaa kun en oikein oo tienny miten olla ja kuka olla. Jos tapaan uusia mahdollisia ystäviä, ihmisiä joiden kans on alusta saakka helppo olla, otan varalta jonku hilpatihippaa- roolin päälle ja sitten kotona oon ihan väsyny. Miten semmosen kanssa voi ystävystyä, sitähän ystävystyy vain sen roolin kanssa? Tosi ystäviä on ne kenen kans ei tarvi esittää. Ei tarvi sanoa viimistä sanaa, ei möläytellä asioita eikä esittää hauskempaa kuin on.

Tunnistaako kukaan muu moisia piirteitä itsestään? Itsetutkiskelu on mielenkiintoista, vaikkakin itteään on vähän hankala arvioida objektiivisesti. Ja voi miten tyhmäksi itsensä tuntee kun näitä asioita oivaltaa!

Huh, tulipa muuten ihan eri asiasta tekstiä kuin mistä piti. Noh, piakkoin tulee normipäivitystä kuvineen. Tämä asia nyt vaan on niin kovin mullistavaa mulle itselleni! Fyysisen muutoksen takana ja rinnalla on tapahtunu niin paljon henkistä kasvua ja suuri osa on vielä edessä! Nää kaikki heijastuu suoraan myös siihen miten suhtaudun treenaamiseen ja omaan kroppaan. Jos rakentaa ”hyvää kroppaa” ja vaikkapa kisakondista epävarman luonteen varaan, voi käydä höpösti. Jos itse olisin jatkanu kisoihin keinolla millä hyvänsä (enkä silloin olis myöskään miettinyt näitä asioita näin suuressa mittakaavassa), olis mulla pettäny luultavasti pää ja kroppa. Jos käsitys omasta itsestä on suoraan yhteydessä muiden ihmisten mielipiteisiin tai omiin virheellisiin käsityksiin, ollaan vaarallisilla vesillä. Oon niin onnellinen että käyn tätä myllerrystä läpi, sillä selviän voittajana! 🙂

Mulla on oma pää ja kroppa. Sullaki on oma pää ja kroppa. Minä oon minä ja sinä oot sinä. Siistiä. Ihana tuleva vuosi 2018!

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *